maanantai 18. helmikuuta 2013

Jotakin tuttua.


Tänään heräilin jo aamukuuden jälkeen saamatta enää unta. Kerrankin olisin saanut nukkua kahdeksaan, mutta en sitten nukkunut. Mikähän siinä on, että ratkaisu kysymykseen "olenko kipeä vai voinko mennä juoksemaan aamulla" pitää löytää keskellä yötä, jolloin tästä mitättömän pienestä ongelmasta tulee välittömästi suurempi kuin Paavin eroaminen katoliselle maailmalle.

Siinä aamuseitsemältä tulin tulokseen, että yrittänyttä ei laiteta, joten kokeillaan. Kuumetta ei kuitenkaan ole. Jos olo huononee, lopetan juoksemisen. Jos olo pysyy samana tai paranee (jepjep, käykö näin koskaan), lenkkini on täysin oikeutettu. Totta puhuen, minä en mene lenkille, jos tunnen itseni kipeäksi, mutta se raja on välillä vaikea löytää. Etenkin nyt, kun henkinen valmistautumiseni näköjään kerta toisensa jälkeen lykkää tautia muutamaa viikkoa ennen kisoja.

Aloitin treenini jälleen Fustran liikkuvuusliikkeillä, jotka tuntuivat niin hyviltä, että meinasi itku päästä. Juoksumatolla pidin vauhdin peruskestävyysalueella ja vasta lopussa juoksin pari kilometriä maratonvauhtia. Treeni oli ihan hyvä, kymmenen kilometriä viuhahti ja juoksu parani loppua kohden.

Valitettavasti olen nyt palellut studiolla koko iltapäivän ja jonkinlaista lihassärkyä on myös havaittavissa. Olo ei ole hyvä. Ai, nyt kotiin lepäämään? Ehei, siellä äitiä odottaa innokas Kahvakuula, joka haluaa leikkiä erittäin intensiivisesti junaradalla. Silloin puhelimenkäyttö on kielletty ja vessaan saa poistua ainoastaan, jos lahjoo konduktöörin omenalla tai viinirypäleillä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti