Pelosta.

Tällä viikolla Vaasassa raiskattiin nuori nainen. Raiskaus oli törkeä. Mies oli seurannut naista ja teräaseella uhaten, kommandopipo päässä, raiskannut naisen. Raiskaus tapahtui niillä kulmilla, joilla olen asunut ennen. Niillä kulmilla, joilla olen yksinäni ulkoiluttanut koiraa tai kävellyt nuorempana yöllä kaupunkiin tai kaupungista kotiin.

Raiskaus on aina törkeä. Olosuhteet ovat minulle ihan sama. Raiskaus on aina törkeä. Ei siihen ole mitään lieventäviä asianhaaroja, sanoo laki mitä tahansa. Voin samantien luetella kahden käden sormilla ystäväpiirini raiskaustapaukset. Niitä on MONTA. Niitä on LIIAN MONTA. Ja kuinka paljon on tapauksia, joista ei kerrota edes ystäville. Raiskaus jättää aina jälkensä ja ne jäljet ei lähde edes kulumalla. 

Kun aloin juosta metsässä viime kesänä, minua pelotti. Jotenkin se yksinäisyys, hiljaisuus, eristyneisyys teki minusta alastoman ja hauraan ulkopuoliselle pahalle. Metsä oli pimeä, ahdistava. Jouduin tekemään itseni kanssa töitä, jotta pääsin pelostani eroon. Mietin pelon syitä ja punnitsin seurauksia. Päätin voittaa pelon, päätin olla pelkäämättä. Siihen meni aikaa, mutta vähitellen meistä tuli metsän kanssa ystäviä. Aloin juosta metsäpoluilla juuri sen yksinäisyyden, hiljaisuuden ja eristyneisyyden takia. Näin luonnon kauneuden ja tunsin olevani osa sitä.

Nyt minua taas pelottaa. Vihaan tätä tunnetta. Myöhään eilen illalla ollessani koiran kanssa kävelyllä, huomasin katselevani ympärilleni. Jälleen pelokkaana. Varuillani. Oi, kun vihaan tätä tunnetta. Se vangitsee liikaa. Se rajoittaa liikaa. 

Huomenna pääsen juoksemaan ensimmäistä kertaa kymmeneen päivään. Aion suunnata metsään, vaikka minua pelottaa. Jälleen. Ja se pelko seuraa mukana vielä pitkän tovin.