tiistai 30. kesäkuuta 2015

Välietappi Vierumäellä.


Tulevana lauantaina järjestetään Vierumäellä Finntriathlonin perusmatka. Harjoitteluni Vanajanlinnan sprintin jälkeen on edelleen keskittynyt vain ja ainoastaan tulevaan elokuiseen täysmatkaan. Treenejä on välillä tehty pitkästi, välillä lyhyesti, välillä ajatuksella ja välillä fiiliksellä.

Koska vedet ovat kylmän kesän ansiosta lämmenneet hitaasti, on uimassakäynti ollut enemmän kuin haasteellista. Viime viikolla kävin kolmesti uimassa 30 - 40min kerrallaan, mutta 14-asteinen vesi ei todella ole märkäpuvullakaan herkkua. Uinti sitä vastoin paranee koko ajan, joten ei onnistuneissa fiiliksissä paljoa veden kylmyys haittaa. Olen vihdoinkin löytänyt uintiin kaivattua rentoutta! Tavoitteena on ennen kaikkea mahdollisimman rennon uintityylin löytyminen, jotta jaksan uida täysmatkan 3,8km. Se on pitkä matka se ja sitä en missään tapauksessa jaksa uida nopealla kauhomisella. Se pitää tehdä nauttien, rennosti ja täynnä itseluottamusta. Ajalla ei juuri ole väliä. Tällä hetkellä uskon sen onnistumiseen, koska olen löytänyt avovesiuinnista hyvän kaverin. Avovedessä uidessa on jotakin samaa kuin polkujuoksussa. Se on jotenkin luonnollinen tapa edetä, vaikka päällä onkin kiristävä märkäpuku. En vaan jaksa niitä uimahallin kaakeleita, lannistun siellä helposti ja yleensä keskityn altaan päädyssä eläkeläisten kanssa juttelemiseen. Eläkeläiset ovat muuten huippusakkia. Kyselevät, olenko kilpauimari ja montako Suomen mestaruutta mulla on. Tai sitten he vaan ovat erityisen nokkelia aukomaan päätään. Henkiset virikkeet siis loistavat kaakelihallissa poissaolollaan, mutta avovedessä - siellä ei ole kuin virikkeitä! No, kohta niitä virikkeitä on pari sataa muuta Vierumäen lähdössä, mutta olkoot. Tunkekaa samaan järveen vaikka koko kylä. En enää välitä. Menen jälleen uimaan oman matkani (kylläkin järjestäjän määrittämän pituuden), omalla vauhdillani ja omalla tyylilläni. Maalissa sen vasta näkee, mihin se tällä kertaa riittää.


Pyöräilyyn hurahdin totaalisesti pari viikkoa sitten. Matkat pitenivät ja eräänä kylmänä kesäpäivänä pyöräilin Jurvaan 73km uimaan ja saman verran takaisin. Pyöräily on niin siistiä. En oikein vieläkään tiedä, kuinka sitä pitäisi tehdä oikeaoppisesti, mutta niin tai näin, maisemat vaihtuu ja lakeuksien tuuli viuhuu korvasta toiseen jättäen jälkeensä ajatuksista tyhjät aivot.


Mulla ei ole vieläkään pyöräilylaseja.
Näillä mennään. 

Ja juoksu. Hupsista keikkaa. Ollut vähän vähäistä (verrattuna "normaaliin"), mutta se on oikeasti tehnyt hyvää. Lonkankoukistajat on auki ja polvi on parempi joka päivä. Juoksen edelleen mahdollisimman paljon poluilla, koska se antaa henkisesti enemmän ja säästelee polvea tulevaa täysmatkan maratonia varten. Viime viikonloppuna olin ilmoittautunut Vierumäki Trail Maratoniin, mutta itseni suureksi yllätykseksi jätin sen väliin. Yritin olla kerrankin fiksu ja taisin onnistua siinä. 


Viime viikon VK-treeni Öjenilla.

Torstaina lähden Tampereelle, perjantaina siirtymä Vierumäelle. Varusteista puuttuu vielä ne pyöräilylasit ja juomapulloteline pyörään. Sprinttimatkalla pärjäsi ilman, mutta lauantaiksi on luvattu lämpöä +25c, joten nyt se on hommattava. En edes kehtaa kirjoittaa, kuinka paljon fyrkkaa tähän harrastukseen on mennyt tämän vuoden puolella. Sanotaan vaan näin pyöreästi, että kaikki. 

Toisaalta triathlonin alussa tulee hankittua paljon tavaroita, jotka riittävät pitkälle tulevaisuuteen. Toisaalta näen itseni jo tilaamassa uudet vanteet, kiekot, maantiepyörän, maastopyörän, pyöräilykypärän, wattimittarin, sisävastukset ynnä muuta sellaista kamaa, joiden olemassaolosta en vielä edes tiedä. Että sellasta. 

Lauantaina on startti klo 12. Tavoitteet ovat jälleen selkeät, vaikka matkaan lähden fiiliksellä ilman kelloa. En vaan malta olla laskematta aikoja ja miettimättä sitä, mihin rahkeet riittävät. Sprintti meni Vanajanlinnassa 1.23 ja nyt matkat ovat tuplaten, joten ajattelin tylysti pyrkiä aikaan 2.46. Toisin sanoen sama vauhti kuin sprintissä, mutta puolet pidempään. 

Uinti 1,5km = alle 33min. 
Pyöräily 40km. = 1h 20min.
Juoksu 10km = alle 47min.

Hauska nähdä, meneekö omat arviot yhtään edes sinnepäin. Jos ei, veikkaan, että kivaa on joka tapauksessa. Sata lasissa siis mennään ja nautitaan tästä aivan uudesta lajista, jonka uutuudenviehätys saa yrittämään vielä parempaan suoritukseen. 


Kävin Uumajassa muuten hakemassa vatsataudin. 
Siinä mielessä valmistautuminen sujuu jälleen odotetusti.

Huippua viikkoa kaikille, 
Miia




maanantai 15. kesäkuuta 2015

Finntriathlon Vanajanlinna, sprintti.


Sprintti: 750m uinti + 20km pyöräily + 5km juoksu

Sunnuntaina 14.6 Hämeenlinnaan oli kerääntynyt 400 innokasta triathlonistia, joista monet olivat ensimmäisellä ristiretkellään. Itselleni koko kevät on ollut yhtä "ensimmäistä kertaa" uinnin ja pyöräilyn ollessa täysin vieraita lajeja. Helmikuusta on treenattu uintia, pyörälenkkejä takana vasta tusinan verran. Juoksu on onneksi tuttua kauraa, maratonit ja sitä pidemmät ultramatkat on lähinnä sydäntä. Nyt matkana oli siis ensimmäinen triathlon, sprintti sellainen. Odotukset eivät olleet korkealla. Tiedossa oli, että peruskunto on kyllä hyvä, mutta että sprinttikunto. Ja uintikunto. Ja pyöräilykunto. Osaanko ottaa rauhassa? Muistaa nauttia? En ole edes koskaan juossut kellon kanssa viittä kilometriä, joten ainakin vitosen enkka oli tulossa.

Ennen lähtöä kävin kokeilemassa lainapyörääni. Satulaa ei saanut alemmaksi, joten selkäsärkyä oli tiedossa. Muuten pyörä toimi vallan mainiosti ja ne lukkopolkimet, ah, ne toimivat heti. Olin ollut jo muutaman viikon aika jännittynyt. En ole varmaan koskaan jännittänyt yhtään kisaa näin paljoa. Tässä lajissa oli niin paljon uutta, niin monta "ekaa kertaa". Onneksi Aija tuli hengaan seurakseni ennen lähtöä ja sain muuta ajateltavaa.

Tavoitteet oltiin mietitty valmiiksi jo kotona Mörököllin kanssa.

1. Hukkumatta rantaan. Mieluiten alle 20min.
2. Kolaroimatta juoksuun. Mieluiten alle 45min.
3. Juoksu alle 23min. Täysin realistinen väsyneilläkin jaloilla.
4. Suurin tavoite oli nauttia. Rakastan näitä urheilutapahtumia, nautin itseni haastamisesta ja varsinkin sisäisen pelkotilani voittamisesta. Pelkotiloja on monia, mutta yksi kerrallaan potkin niitä persuksille.

Viime viikon tein henkisesti paljon töitä uinnin suhteen. Kylmä vesi, eka uinti märkäpuvulla ja ihmisiä. Niitä ihmisiä, joita pelkäsin jopa uimahallilla. Latasin itseni keskittymään vain ja ainoastaan eteenpäin menoon. Suunnitelma oli eteenpäin, kuten polkujuoksussa. Suunta on aina eteenpäin. Älä häröile, älä kiroile ja älä soosaa. Teet mitä teet, mutta etene eteenpäin. Ja missään, et absolutely missään nimessä luovuta! Uinti kestää maksimissaan 20min. Sen ajan osaan kyllä kärsiä. Olen synnyttänyt, palelluttanut varpaani pahasti, maannut hirveässä kankkusessa, itkenyt sydän riekaleina sydänsuruja, lentänyt paniikkikohtauksessa 10 000 metrin korkeudessa ja meninhän viime syksynä jopa uimahalliin vuosien jahkailun jälkeen, vaikka siellä on märkää, kylmää ja liikaa tuntemattomia ihmisiä lillumassa samassa altaassa. Tuo 20min on pikkuaika, 750m on pikkumatka. Pikkujuttu. En mieti vettä, en kylmyyttä, en ihmisiä. Menen ainoastaan eteenpäin. Osaan kyllä. Keskityn.

UINTI 750m:

Uimarit olivat rantavedessä. En oikein tiennyt, mihin mennä. Muistin Lotvosen Jussin ohjeen mennä reunaan, joten veteen seisomaan mars mars. Ihmiset puhuivat, että vesi on kylmää. En tuntenut mitään. Ennen lähtöä kysyin vierustoverilta, että "kenen idea tää taas oli". Lähdin lähtökäskystä liikkeelle. Sain oman kaistan ja pääsin hyvään rytmiin. Katselin ympärille. Kärki painoi lujaa edessä, vieressäni olevat ihmiset jäivät taakse. Oho. Keskity, eteenpäin. Uintireitti oli triangelin muotoinen. Etenin kohti ekaa poijua. Pian huomasin olevani uimarikasautuman keskellä. Äh, uinnista tuli sekavaa räpellystä. Ei se mitään, eteenpäin. Kohta sain taas hyvän kaistan ja annoin mennä. Nostin pään vedestä ja EIIII, menin VÄÄRÄÄN SUUNTAAN! Vedessä on hankala suunnistaa, mutta noin vaikeaa. Höh. Tein jokaisella triangelin suoralla tämän saman mokan eli lähdin kolmesti pois reitiltä. Kahdesti jouduin kiertämään pidemmän lenkin päästäkseni takaisin suoralle. Olin kuitenkin tyytyväinen. Ranta häämötti. En häkeltynyt kylmyydestä, en potkuista, en ruuhkasta. Olin yllättävän rauhallinen ja pidin ainoastaan päämäärän mielessäni. Kun uinti loppui, minua pyörrytti. Tasapaino oli ihan sekaisin, joten lähdin vaihtoon rauhallisesti kävellen ja äärimmäisen helpottuneena. Uintiin meni 15.45, joka ylitti kaikki odotukset. En kuitenkaan tiennyt tässä vaiheessa aikaa, koska olin jättänyt kaikki mittarit kotiin. Halusin vaan edetä fiiliksellä.


Uinnin jälkeen pikkuisen onnellisempi nainen. 
Kiitos Aija kuvasta!


PYÖRÄILY 20km (4 x 5km):

Pyöräily oli kivaa kruisailua. Tavoite oli olla väsyttämättä jalkoja liikaa, mutta en kyllä tiennyt, kuinka ne ylipäätään väsytetään. Tekniikkani on vielä aika puutteellista, joten lähinnä sotken pyörällä eteenpäin. En osannut käyttää Pippan pyörän vaihteita, joten eka kymppi meni kokeillessa. Jälleen kerran olin ylämäissä vahva (kuten Tour De Tahkolla), enkä ymmärrä tätä yhtään. Juoksussa olen ihan surkea mäkijuoksija ja yht'äkkiä pyöräilyssä homma toimii. Kakkoskierroksella huomasin hymyileväni, koska mulla oli niin kivaa. Tässä sitä taas mentiin, tuntemattomalla vyöhykkeellä. Olin onnellinen, että uskalsin. Pelot eivät määrittele minua, minä määrittelen itse pelkoni. Viimeisellä kierroksella varmistin peesissä olevalta, että olikohan tää jo viimeinen kierros. Oli kuulemma ja päästään alle 40min. Mitä?!? Haloo! Kysyin vielä, että mikä meidän nopeus nyt on. Kuulemma 30km/h. Tein välituuletukset ja jihuut! Aivan mahtavaa! Pyöräily on kiva laji, kun sen joskus oppii. Pyöräilyn aika 39.34. Nauratti, kun mietin kotikatsomon ilmeitä heidän seuratessaan tuloksia. Luulivat varmaan, että unohdin mennä vielä yhden kierroksen.


Tässä vähän totisempi ilme, kun kurvi tulossa. 
Kuva: Timo Kananoja


JUOKSU 5km (2 x 2,5km):

Vihdoinkin tuttu laji, mutta jalat olivat näköjään jäässä. Puolet jalkateristä oli tunnottomat, mutta mitä väliä. Pyöräilyn jälkeen juoksuasento oli ihan hirveä, mutta mitä väliä. Nyt mennään ja otetaan selkiä. Vaikka tuntuisi kuinka pahalta, nyt mennään. Hoin päässäni jälleen tuttua "gogogogo"-mantraa, kun hiivin kamalalla askeleella eteenpäin. Parin kilometrin jälkeen askel hieman avautui ja pieni rentous löytyi. Kääntöpaikalla ihmiset kannustivat nimeltä ja annoin mennä. Nyt ei jätetä kesken. Kuulin, kun joku tuli maaliin 1.12. Laskin päässäni, että tää taitaakin mennä aika hienosti. Reilu kilometri ennen loppua joku katsojista sanoi "hyvä askel, saat vielä monta selkää" ja se tsemppasi lisää. Taisin lopussa ottaa vielä 4-5 tyyppiä kiinni. En uskonut pääseväni aikatavoitteeseen, koska jalat oli niin jäykät alussa, mutta toisin kävi. Juoksun aika 22.29.

MAALI:

Olihan tämä nyt hauskaa! Maalissa loistava vastaanotto ja kuuluttaja kertoi Kahilan suuntaavan Tahkon täysmatkalle. Niinpä. Se pääsikin hetkeksi unohtumaan. Kiitos vaan Antti :) 

Yllätyin halustani kilpailla. Ultra- ja polkujuoksukisoissa tottuu tekemään matkaa lähinnä yksin, mutta nyt innostuin oikein kisaamaan muita vastaan. Hassu tunne, kun en juuri sitä ole koskaan tehnyt. Maalista kävelin hiljalleen autolleni ja katsoin puhelinta. Mörökölliltä oli tullut yllättynyt viesti. Ei tainnut Kölli uskoa näkemäänsä. Avasin Facen ja näin seinälläni lopputulokseni 1.23.02. ja sen perässä luki "Sijoitus 2". Mitä?!? Aivan käsittämätöntä. Olin oman sarjani toinen. Uskomatonta. Kuinka näin voi käydä? Kaikista naisista olin 16/104. Sekin on aivan käsittämättömän hyvin. Ihanaa. Kannustavaa. Ja jos uinnissa ui suoraan ja jos oppii uimaan vielä teknisesti paremmin ja jos vaihdon tekee minuuttia nopeampaa ja jos oppii pyöräileen ja jos tottuu juoksussa jalkojen kangistumiseen...here we go again...


Kiitos Finntriathlon aivan mahtavan hyvin järjestetystä kisasta! Ensikertalainen löysi hienosti kaikki paikat ja pärjäsi reitillä hyvin. Kiitos Pippalle pyörän lainasta ja Manulle sen kuljetuksesta! Olette korvaamattomia tällä triathlonmatkalla <3 Kiitos Aijalle jännityksen poistamisesta!

Ja kiitos Jussille ja Panulle, TRIBase-treeniohjelmasta. Postia tulossa sinnepäin uudesta ohjelmasta! 

Ja erityiskiitos polvelleni, joka ei reagoinut mitenkään koko kisassa. Taisi kylmästä vedestä olla jotain hyötyä.

Ja TUHANNET KIITOKSET kaikille teille kannustajille paikanpäällä sekä erityisesti SoMessa!
Olette loistavia <3

Seuraava skaba on sitten 4.7 Vierumäellä. Perusmatka, jolloin Vanajanlinnan matkat tuplataan. Hurjaa, mutta niin perskuleen kivaa!

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Triathlonleiri Tahkolla OSA 1


Projektini "Triathlonistiksi 200 päivässä" sai viime viikonlopun triathlonleiristä huiman askeleen eteenpäin. Aiemmin jouduin vakuuttelemaan itseäni siitä, että tulen selviytymään triathlonin täysmatkasta. Mennyt viikonloppu kuitenkin vakuutti itseni, että tulen selviämään siitä. Se teki myös selväksi, että pelkkä selviytyminen ei enää riitä. Tavoitteet on isommat kuin maaliinpääsy. 

Torstaina saavuin illansuussa Tahkolle ja majoituin TahkoSpan ylelliseen huoneistoon. Koska triathlon-tiimini kaksi muuta jäsentä, Pippa ja Manu, saapuisivat Tahkolle vasta perjantaina, kävin juoksemassa reilun tunnin lenkin etsien uusia polkuja ja ihastellen maisemia. 


TahkoSpa.


Mahtava kahden makuuhuoneen huoneisto.

Metsästä löytyi vaikka mitä kivaa ja tulevaisuudessa aion ehdottomasti lähteä Tahkolle juoksemaan enemmän. Kuka edes menee nykyään johonkin etelään kesällä, kun täällä Suomessa on aivan loistavia lomakohteita! 


Tässä se järvi on. 
Henkisesti helpotti nähdä paikka, jossa täysmatkan 3,8km uidaan.
Toista laitaa tonne ja toista takaisin. 
Itseluottamukseni kasvoi heti, kun uinti ei suuntautunut kohti tuntemattoman järven ulappaa.


Löysin myös pätkän metsäautotietä.

Perjantaina lähdettiin heti aamusta jälleen lenkille. Seurakseni sain Juuson ja Annikan, joiden kanssa kierrettiin kerran tulevan täysmatkan maratonlenkki. Kyseinen lenkki juostaan täysmatkalla neljästi, joten oli aivan mahtavaa päästä tutustumaan reittiin ja samalla tallentaa se muistiini, jotta voin etukäteen mielikuvissani tehdä tärkeää itsepsyykkausta. Reitti oli ennen kaikkea vaihteleva ja sen varrella yleisön on helppo seurata kilpailijoita. 

Vihdoin iltapäivällä saatiin kaikki leiriläiset kasaan ja virallinen leiri pääsi alkamaan. Leirin valmentajana toimi pro Teemu Lemmettylä ja hänen ammattitaitonsa tuli enemmän kuin tarpeeseen. Uimatreeneissä harjoiteltiin uusia juttuja, keskityttiin tekniikkaan ja erityisesti rentouteen, joka on itselleni vaikeaa. Olen kuitenkin oppinut uimaan vapaauintia vasta muutama kuukausi sitten, joten matka teknisesti hyvään uintiin on vielä pitkä. Perjantain treeneissä tuli kuitenkin muutama hieno onnistuminen, paljon uusia tekniikkaharjoitteita ja voitinpa myös pelkoni hypätä pää edellä altaaseen.     


Tuon sillan ali menee täysmatkan uinti.
Sillan päällä kulkee juoksun reitti.


Illalla kiivettiin Tahkon huipulle ihastelemaan kauniita maisemia.

Lauantaina jatkettiin uinnin kanssa. Tekniikkaa, harjoitteita ja yhtäkkiä Teemu käski tekemään kuperkeikan vedessä. Voi ei. Tällainen temppuilu ei ole yhtään mun juttu. En osaa edes kuperkeikkaa patjalla. Tai en varmaan uskalla edes yrittää. Uudet jutut veden alla ei todellakaan ole mun juttu.  Hmm. Kaikki muut tekivät jo kiltisti kuperkeikkaa, joten pakko oli yrittää. Perhana, kun oltiin taas epämukavuusalueella, mutta tiesin tämän jutun. Mun epämukavuusalue tulee vastaan todella nopeasti, kun kyse on uusista asioista. Mutta joka ikinen kerta, kun teen uuden asian, alueeni laajentuu yllättävän äkkiä. Pelko on voitettavissa ja palkkio on käsissäni välittömästi. Mää oon hei hypännyt yksin laskuvarjolla tonnista ja nyt en uskalla tehdä kuperkeikkaa vedessä! Otin, tein kuperkeikan ja olipas taas big deal. Perhana mun kanssa. Tein vielä toisenkin kuperkeikan. Mutta sitten Teemu sanoi, että mennään tuohon toiselle radalle ja harjoitellaan vaparin käännöstä. Ja PAM! Jälleen oltiin epämukavuusalueella. Oi, miksi! Minähän osasin tuon kuperkeikan! 

Ja oho, kolmas kerta toden sanoi:



video

Enpä olisi uskonut. 

Uinnin jälkeen ohjelmassa oli yhdistelmälenkki. Ensin pyöräilyä ja sitten juoksua päälle. Olin kehittänyt pyörääni viha-rakkaus-suhteen, joista tunne viha oli johtava. Viikkojen ajan tuskailin kenkien klossien kanssa (tästä saisi oman blogin, joten en nyt avaa sitä enempää) ja muutenkin aloin epäillä sitä, oliko mitään järkeä ostaa helkkarin kallis pyörä, josta et tiedä mitään ja loppujen lopuksi et halunnut edes tietää siitä mitään. Typeriä kapistuksia, typerä pyöräily. 

Ennen yhteislenkkiä katsottiin pyörän säädöt ja hyvä niin. En ollut osannut edes täyttää oikein pyörän kumeja pumpulla. Ei helkutti. Oonko oikeasti näin onneton vai onko kyseessä pahimman luokan asennevamma? Kiukuttelenko siis pyörälleni? Osoitan mieltäni väliinpitämättömyydellä? Sangen aikuismaista. 

Pyöräillessä sain Teemulta muutaman hyvän parannusvinkin. Esimerkiksi painoni nojasi liikaa eteen, koska ahterini ei ottanut tuntumaa kapeeseen satulaan, joten tarvitsen erilaisen satulan (treenin jälkeen Teemu lähettikin jo sähköpostilla vinkit sopivasta ja se on jo tilattu). Muuten yhteislenkki meni kruisaillessa. Vaihteet oli hankalat, asento oli hankala. Typerä kapistus, typerä pyöräily. Kaikki muut menivät menojaan ja minä vain tuskailin. Alamäessä jarruttelin, vauhti oli vaan jotenkin niin kova. En uskaltanut päästää irti, en luottanut itseeni yhtään. Tarvitsin enemmän aikaa, mutta mihin? Typerä kapistus. Onneksi pyöräilyn jälkeen lähdettiin juoksemaan ja olin hetken jälleen kotona. 

Illalla minua hirvitti. Leirin päätös oli sunnuntaina. Ei suinkaan mikään kahvihetki, vaan Tour De Tahko 92km. Vielä illalla mietin, uskallanko edes osallistua, koska asentoni oli myrkkyä hartioille. Onneksi kämppikseni olivat niin tohkeissaan tulevasta kisasta, että into vähitellen tarttui. Laitettiin pyörät kisakuntoon ja samalla huomasin, että pyörälaukkuni ei sovi pyörääni. Sekin vielä. En myöskään osannut laittaa juomapullosysteemiä pyörän sisään,  joten luovutin ja menin nukkumaan. 


Manu fiksaa. 
Kaikilla pyöräilevillä naisilla pitäisi olla oma Manu.

Aamulla heräsin 8.15 ja kisan lähtö oli 10.00. Koskaan aiemmin en ole yhteenkään kisaan herännyt näin myöhään. Aloin heti miettiä tekemättömiä asioita pyörän suhteen ja voi ei, tulee aivan hirveä kiire, jotta olen oikeaan aikaan lähtöviivalla. Nousin nopeasti ja kävelin olohuoneeseen. Mutta mitä näinkään. Pyöräni oli lähtövalmis. Manu oli hakenut pyörälaukulle nippusiteet ja laittanut juomapullon kuntoon. KIITOS! Ei siis ollut enää tekosyitä. Oli pakko lähteä matkaan elämäni seitsemännelle pyörälenkille, joka oli vaatimattomasti 92km Tahkolla.


10min lähtöön ja me otettiin vielä kuvia hotellilla.





Mutta miten kävi Tour De Tahkossa?

Stay tuned.